Yläleuan rankaproteesi

Potilas velvoitti puolesta-asioijan hoitamaan ’tämän hammasasian’. Pienellä tarkennuksella selvisi että muutaman hampaan sillan tapainen, joka oli ankkuroitu ympärillä oleviin hampaisiin, ei enää pysynyt paikoillaan. Syöminen hankaloitui ja pureminen. 

Puolesta-asioija esitti kysymyksen kaiken kattavan Maisan asiantuntijoille eli kotikunnan terveysaseman hammashoitajille. He siirsivät kysymyksen kotikunnan vähemmän toiveikkaiden potilaiden sairaalassa toimivalle hammashoitolalle.
Ystävällinen hoitaja kaksikko yhytti puolesta-asioijan potilashuoneesta ja ilmoitti kutakuinkin yhteen ääneen ettei asia kuulu hammashoitolalle vaan pitää mennä tapaamaan hammasteknikkoa.

Pulma vaan oli paha: potilas oli paarikunnossa, siirretty juuri toiveikkaiden sairaiden sairaalasta vähemmän toivoa omaavien palliatiivisten asiakkaiden sairaalaan. Yksikään kotikunnan hammasteknikko ei tee koti- tai sairaalakäyntejä, eikä katso olevansa kykenevä hoitamaan paaripotilasta.

Mitä voi siis vielä tehdä? Paitsi syödä niillä lopuilla hampailla. Muutaman töytäilyn jälkeen omahoitaja esitti hieman varovaisesti kysymyksen, että kukahan sen hammashoidon sitten maksaa. Puolesta-asioijan vastaus oli melko varma: minä maksan. Oma hoitaja lähti hoitamaan varausta. Noin kuukauden päästä kotikunnan hammashoitola ilmoitti että aika on varattu viikon päähän. Kyseesssä on vuodepotilas ja siirtyminen hammaslääkärin vastaanotolle olisi melko haastavaa. Jononhoitaja sanoi että kyllä lääkäri voi käydä katsomassa. Puolesta-asioija ilmoitti osaston rouville ja tälläsi itsensä kyseiseen kellonaikaan potilaan luokse. 

No asia mutkistui koska lääkärillä ei ollut samaa käsitystä kuin jononhoitajalla, hän siis odotti omassa kolossaan ja potilas omassa kolossaan, etäisyyttä heillä oli valovuosia ja 30 metriä.

Lopulta soitettiin hammaslääkärille, joka pyyhälsi paikalle pahastuneena. Tutki potilaan ja antoi lausunnon: "Tässä hammashoitolassa me ei tehdä proteesien korjauksia, koska täällä ollaan max viisi viikkoa. Ja seuraava vapaa aika on muutenkin toukokuussa". Lohdutti sitten vielä, että varmaan sitten hoidetaan, kunhan potilas on siirretty seuraavaan hoitolaitokseen. Lopuksi hammaslääkäri moitti ettei ole hampaita pesty kunnolla. Tulee tulehdus ja mätänee. Potilaan hammasharja oli alimmassa laatikossa, hammastahnatuubi avaamattomana. Ilman tukea potilas ei päässyt edes istumaan, saati kylpyhuoneen lavuaarille. Mutta hyvähän se oli että saatiin ammattialisen nuhteet.

Lopulta tuli myös hammaslääkärin kirjaus: ”Potilaan yleistilan huomioon ottaen emme suosittele hammashoitotoimenpiteitä. Suosittelemme pehmeää ruokavaliota ja omien jäljellä olevien hampaiden hyvää hoitoa tässä elämäntilanteessa. ” Seuraavan päivänä oli keiton kanssa Reissumiestä ja hedelmänä omena, molemmat varmaan pehmeinä.

Ja hammasfarssin viimeinen näytös kirjattiin, kun koko silta katosi. Joutui ehkä pesulaan tai eksyi astioiden mukana tiskiin. Puolesta-asioija joutui hoitohenkilökunnan tiukkaan syyniin: ’Oletteko Te vienyt sen kotiin? Tai ottaneet mukaan kun se silta on kadonnut’. Puolesta-asioija pystyi vain melko hampaattomaan vastaukseen: ’en minä sitä siltaa voi käyttää’.

Keskustellaan omaisen kanssa vaihtoehtoisesti

Tervehdys Sinulle ystävä

Potilaan toinen sairaalajakso aktivoi useammankin eri alan lääkärin lausumaan ja arvioimaan. Oltiin taas kotikaupungin toiveikkaiden sairaiden sairaalassa, siellä josta parannutaan. Lopputuloksena oli lähetteitä tutkimuksiin ja elvyttämättäjättämispäätös. Tarkkaan ottaen tohtori on kirjannut ”Lääketieteellisin perustein DNAR-päätös, ei tehohoitoa. Keskusteltu potilaan kanssa kierrolla. Ei ristiriitaa.”

Puolesta-asioijan tehtäväksi jäi löytää googlesta selityksiä lähetteiden salakielelle ja 'älkää elvyttäkö'-päätöksen sisällölle. Terveyskirjastosta haaviin tarttui paitsi tarkennuksia, myös lause joka sai miettimään puolesta-asiointia ja keskustelua.
Kas näin: ”Potilasta tai vaihtoehtoisesti potilaan omaisia on informoitava tästä, ja heitä pitää myös kuulla. Potilaan tai omaisten kanta tulee kirjata sairauskertomukseen.”

Mietin olinko keskustellut muiden kuin sukulaisten (ja googlen) kanssa koko aikana diagnoosista lähtien. Kun diagnoosi saatiin kaksi vuotta sitten, sen mukana tuli kirjanen läheisille. Kirjasessa on yleisiä ohjeita, linkkejä vertaistukiryhmiin ja sairauteen liittyvien yhdistysten kotisivuille.

Ensimmäisen sairaalajakson aikana kysyin potilaan omahoitajalta, onko jotain mitä minun pitäisi tietää. Hän kertoi muutamia asioita, enkä raaskinut kertoa, että juuri ne asiat olin lukenut Maisasta. En oikeastaan tiedä mitä odotin että minulle olisi sanottu tai kerrottu, mutta minä kuuntelin ja hän luki. 

Seuravalla kerralla potilas soitti, että nyt tulee lähtö jonnekin. Ehdin tutulle osasto K:lle ja minulta kysyttiin uskonko, että pärjäisimme kotona. Mielestäni se oli mahdotonta. Potilas siirrettiin niine hyvineen kotikaupungin sairaalaan osastolle 5A, joka on erikoistunut palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon vakavissa sairauksissa. Myöhemmin osaston kirjauksista näin potilaan ilmoittaneen että 'rouva päättää kaikesta'.

Osasto 5A:lla tapahtuikin heti aluksi outo juttu: lääkäri halusi puhua kanssani hoitosuunnitelmasta, kotilomasta ja kotona hoitamisen mahdollisuuksista. Käydessäni osastolla koetin aina keskustella hoitajan kanssa edes vähän potilaan tilasta. Pakkokin oli, koska Maisaan ei kirjattu mitään. Tohtori soitti ja kertoi että siirrytään saattohoitoon. Ne olivat kaikki hyviä ja asiallisia keskusteluja. Tuntui että omaiselle kerrotaan ja omaista kuunnellaan. 
Potilas selvisikin pitkäaikashoitokuntoon ja moniammatillinen tiimi teki arvion ja päätöksen siirrosta. Puolesta-asioijan kanssa keskustelu meni näin: 'Me ollaan nyt ajateltu että siirretään jatkohoitoon toiseen kaupunkiin, siellä sairaalassa on samat hoidot, miltä se teistä tuntuu'. Äkkiseltään ei tullut muuta mieleen kuin surkeat liikenneyhteydet: kaksi kertaa tunnissa ja viikonloppuna ei ollenkaan. Tai pääseehän sitä lähimaastoon ja hyötyliikuntaa puolitoista kilometriä suuntaansa. Siitä se sitten meni kotikaupungin sääntöjen mukaan. 

Seitsemän kuukauden perusteella omaisen kanssa keskustelu on pääsääntöisesti vaihtoehtoinen, eli jos potilaalle on kerrottu tai potilaalta on kysytty, ei omaisen kanssa tarvitse keskustella. Sillä ei ole väliä osaako potilas välittää keskustelun sisällön kaikkine jargoneineen, muistaako edes keskustelua tai onko ymmärtänyt.

terveisin Puolesta-asioija

Tiimit A, B, A, B, A ja B

Hyvä ystävä

Nyt on kirjoitettava tiimeistä ja kotikaupungin tiimeistä erityisesti. Elämme yhdenlaisella noin 54 tuhannen ihmisen suuralueella. Siinä on monenlaista haastetta toimijoille, mutta puolesta-asioijan näkökulmasta terveys ja sosiaalipalveluiden maailma on yhtä sotkua. Ikäni työterveyshoidon tuella tervehtyneenä olen ollut onnellisen tietämätön oikeastaan kaikesta muusta kuin siitä, että ruuhkaa riittää.
Kyyti olikin sitten harvinaisen kylmää kun kosketus syntyi. En ymmärrä organisaatiota vieläkään ja meidän yhteistyömme kesti vain yhden vuosineljänneksen.
Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui etsimällä kotikaupungin sivuilta vastausta, ongelmaksi siinä kohtaa muodostui, ettei puolesta-asioija osannut oikeita termejä, joita olisi voinut hakuun kirjoittaa. Tietomäärää kuurnimalla kirkastui, että kotikaupunki on palkannut erikseen ihmisiä meitä vanhuksia varten, nämä ihmiset istuvat lankapuhelimen päässä ja heillä on lehmän hermot. Eli he jaksavat selittää, selvittää ja lohduttaa. Myöhemmin selvisi, että vanhuspalvelu oli yleensäkin ainoa joka vastasi.
Ensimmäinen yhteydenotto varsinaiseen tiimiin liittyi sairaalajakson jälkeisiin pariin pieneen toimenpiteeseen ja verikokeeseen. Potilas eli asiakas ei pystyisi edes avustettuna ja ajanvarauksella menemään sekä terveyskeskuksen sairaanhoitajan että laboratorion kynsiin. Niinpä tapasimme akuutin hoidon A-tiimin, myöhemmin selvisi että tiimi majailee kotikaupungin toisessa kuntakeskuksessa noin 17 km päässä ja on nimenomaan akuutin sairaanhoidon tarpeisiin kotiutuessa, ja tarpeen arvioi kotiuttava organisaatio.
Toinen yhteydenotto saatiin vanhuspalvelun kautta kotihoidon tiimiin A, joka myös pitää majaa toisessa kuntakeskuksessa. Kahteen henkeen käytiin kotona arvioimassa palvelutarvetta, koska puolesta-asioijalla eli minulla oli vielä rippeitä omasta elämästä: piti päästä lähisukulaisen häihin muutaman sadan kilometrin päähän ja viikon matkalle Eurooppaan. Palvelutarpeen arviointiin tentattiin, eläkkeet, velat, alkoholinkäyttö, harrastukset ja elämäntilanne. Vajavaisen käsitykseni mukaan pyysin apua yhdelle lauantai-illalle ja sitä seuraavalle sunnuntai aamulle. Ja toisen kerran maanantaista sunnuntaihin aamuisin ja iltaisin. Samalla sovittiin, että kotihoito varaa laboratoriosta seuraavat verikokeet otettavaksi kotona tuon viikon aikana.
Arviointia tai mitään konkreettista ei annettu asiakkaalle eikä puolesta-asioijalle. Vaadin arvioinnin kirjallisena myöhemmin, ja ymmärsin ettei hyviin tapoihin kuulu vaatia mutta 'tämän kerran voidaan toimittaa'. Paljon myöhemmin selvisi että potilas ei ollut 'asiakaskelpoinen' koska ei ollut syntynyt jatkuvaa hoidon tarvetta.
Häihin piti lähteä ajelemaan lauantaina aamusella, eikä torstaina ollut vielä varmuutta siitä tuleeko se kotihoito palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Vanhusneuvonnan kautta sain yhteyden kotihoitoon, josta ilmeni että B-tiimi eli paikallinen hoitotiimi on tietoinen tarpeesta. Perjantaina B-tiimi otti yhteyttä ovikoodista ja yllättäen ymmärrettiin yhdessä ettei potilas kipaise avaamaan ovea, vaan avain, jota olin tyrkyttänyt jo aikaisemmin, on oikeasti tarpeen. Sovittiin että avaimen saa naapurista klo 20 jälkeen ensimmäisellä käynnillä. Myöhemmin selvisi että B-tiimi oli käsityksessä että 'vaimo on Saksassa' ja 'potilas on saunassa 19-20'. Sunnuntaina potilas soitti ja ihmetteli ettei ole tultu auttamaan vaikka kello yli kymmenen. B-tiimiin soitto selvensi että B-tiimi oli edellisenä iltana vienyt avaimet omaan toimistoon ja tämänkertainen henkilö oli luullut että avaimet ovat edelleen naapurissa. Joten hän sitten ajeli kuntakeskusten väliä päästäkseen auttamaan.
Viikolla, jolla piti startata Eurooppaan, potilas päätyi taas asiakkaaksi kotikaupungin akuuttisairaalaan tutulle osastolle K. Kotiuttamisesta ei ollut tietoa, mutta tietyllä tavalla helpottavaa oli tietää osasto K:n menettelyt ja tutut rutiinit. Kerroin siis tiimille B, että olen Euroopassa, asiakas on sairaalassa ja ilmoitetaan, mikäli asiakas kotiutetaan. Sairaalakin lupasi ilmoittaa. B-tiimi ei siis kolkutellut tyhjiä ovia, mutta heidän tilaamansa laboratorion näytteenottaja soitteli että mitenkähän hän pääsee ottamaan sen verikokeen. Tieto potilaasta ei tavoittanut koko tiimi-häkkyrää.
Kotikaupungin akuuttisairaala kotiutti potilaan perjantaina saatteella, että hän voi pyörätuolilla ja rollaattorilla varmaankin asioida mm kaupassa. Potilas itse ei tätä tiennyt vaan hengästyi viiden metrin rollaattori kävelyllä, eikä ollut koskaan käyttänyt pyörätuolia. Akuuttitiimi A kirjasi ettei potilas tarvitse hoitoa, kotihoidon tiimi B ei saanut tietoa kotiuttamisesta, koska soittoaika umpeutui. Ja potilas jäi yksin kotiin. Vilkkaan perheneuvottelun ja etäopetuksen jälkeen lapset kävivät tekemässä sekä ilta- että aamutoimet. Puolesta-asioijan tehtäväksi jäi enää tehdä reklamaatio Maisan kautta. Myöhemmin selvisi että potilas ei ollut B-tiimin asiakas koska ei ollut sitä pysyvää hoidon tarvetta. Hän siis oli ylimääräinen rasite hyvin toimivassa tiimi organisaatiossa.
Maanantaina soitti rouva, joka pahoitteli että tiedonkulku oli katkennut ja että he olivat fysioterapeutin lausunnon perusteella ajatelleet ettei apua tarvita. Myöhemmin selvisi että rouva oli mielenterveyshoitaja. Puolesta-asijoijan mielensä pahoittaminen ei laantunut, hain avaimen pois B-tiimiltä (he eivät palauta, jollei itse hae), kiitin kaikesta ja toivoin ettemme enää tapaa.
Ja ihan oikeasti: tiimien nimet ovat A-tiimi, A-tiimi, B-tiimi ja B-tiimi.
Kohtasimme vielä terveyskeskuksen A-tiimin (pieni toimenpide) ja B-tiimin (rokotus).
Mutta ei niistä nyt mitään.