Hyvä ystävä
Nyt on kirjoitettava tiimeistä ja kotikaupungin tiimeistä erityisesti. Elämme yhdenlaisella noin 54 tuhannen ihmisen suuralueella. Siinä on monenlaista haastetta toimijoille, mutta puolesta-asioijan näkökulmasta terveys ja sosiaalipalveluiden maailma on yhtä sotkua. Ikäni työterveyshoidon tuella tervehtyneenä olen ollut onnellisen tietämätön oikeastaan kaikesta muusta kuin siitä, että ruuhkaa riittää.
Kyyti olikin sitten harvinaisen kylmää kun kosketus syntyi. En ymmärrä organisaatiota vieläkään ja meidän yhteistyömme kesti vain yhden vuosineljänneksen.
Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui etsimällä kotikaupungin sivuilta vastausta, ongelmaksi siinä kohtaa muodostui, ettei puolesta-asioija osannut oikeita termejä, joita olisi voinut hakuun kirjoittaa. Tietomäärää kuurnimalla kirkastui, että kotikaupunki on palkannut erikseen ihmisiä meitä vanhuksia varten, nämä ihmiset istuvat lankapuhelimen päässä ja heillä on lehmän hermot. Eli he jaksavat selittää, selvittää ja lohduttaa. Myöhemmin selvisi, että vanhuspalvelu oli yleensäkin ainoa joka vastasi.
Ensimmäinen yhteydenotto varsinaiseen tiimiin liittyi sairaalajakson jälkeisiin pariin pieneen toimenpiteeseen ja verikokeeseen. Potilas eli asiakas ei pystyisi edes avustettuna ja ajanvarauksella menemään sekä terveyskeskuksen sairaanhoitajan että laboratorion kynsiin. Niinpä tapasimme akuutin hoidon A-tiimin, myöhemmin selvisi että tiimi majailee kotikaupungin toisessa kuntakeskuksessa noin 17 km päässä ja on nimenomaan akuutin sairaanhoidon tarpeisiin kotiutuessa, ja tarpeen arvioi kotiuttava organisaatio.
Toinen yhteydenotto saatiin vanhuspalvelun kautta kotihoidon tiimiin A, joka myös pitää majaa toisessa kuntakeskuksessa. Kahteen henkeen käytiin kotona arvioimassa palvelutarvetta, koska puolesta-asioijalla eli minulla oli vielä rippeitä omasta elämästä: piti päästä lähisukulaisen häihin muutaman sadan kilometrin päähän ja viikon matkalle Eurooppaan. Palvelutarpeen arviointiin tentattiin, eläkkeet, velat, alkoholinkäyttö, harrastukset ja elämäntilanne. Vajavaisen käsitykseni mukaan pyysin apua yhdelle lauantai-illalle ja sitä seuraavalle sunnuntai aamulle. Ja toisen kerran maanantaista sunnuntaihin aamuisin ja iltaisin. Samalla sovittiin, että kotihoito varaa laboratoriosta seuraavat verikokeet otettavaksi kotona tuon viikon aikana.
Arviointia tai mitään konkreettista ei annettu asiakkaalle eikä puolesta-asioijalle. Vaadin arvioinnin kirjallisena myöhemmin, ja ymmärsin ettei hyviin tapoihin kuulu vaatia mutta 'tämän kerran voidaan toimittaa'. Paljon myöhemmin selvisi että potilas ei ollut 'asiakaskelpoinen' koska ei ollut syntynyt jatkuvaa hoidon tarvetta.
Häihin piti lähteä ajelemaan lauantaina aamusella, eikä torstaina ollut vielä varmuutta siitä tuleeko se kotihoito palvelutarpeen arvioinnin perusteella. Vanhusneuvonnan kautta sain yhteyden kotihoitoon, josta ilmeni että B-tiimi eli paikallinen hoitotiimi on tietoinen tarpeesta. Perjantaina B-tiimi otti yhteyttä ovikoodista ja yllättäen ymmärrettiin yhdessä ettei potilas kipaise avaamaan ovea, vaan avain, jota olin tyrkyttänyt jo aikaisemmin, on oikeasti tarpeen. Sovittiin että avaimen saa naapurista klo 20 jälkeen ensimmäisellä käynnillä. Myöhemmin selvisi että B-tiimi oli käsityksessä että 'vaimo on Saksassa' ja 'potilas on saunassa 19-20'. Sunnuntaina potilas soitti ja ihmetteli ettei ole tultu auttamaan vaikka kello yli kymmenen. B-tiimiin soitto selvensi että B-tiimi oli edellisenä iltana vienyt avaimet omaan toimistoon ja tämänkertainen henkilö oli luullut että avaimet ovat edelleen naapurissa. Joten hän sitten ajeli kuntakeskusten väliä päästäkseen auttamaan.
Viikolla, jolla piti startata Eurooppaan, potilas päätyi taas asiakkaaksi kotikaupungin akuuttisairaalaan tutulle osastolle K. Kotiuttamisesta ei ollut tietoa, mutta tietyllä tavalla helpottavaa oli tietää osasto K:n menettelyt ja tutut rutiinit. Kerroin siis tiimille B, että olen Euroopassa, asiakas on sairaalassa ja ilmoitetaan, mikäli asiakas kotiutetaan. Sairaalakin lupasi ilmoittaa. B-tiimi ei siis kolkutellut tyhjiä ovia, mutta heidän tilaamansa laboratorion näytteenottaja soitteli että mitenkähän hän pääsee ottamaan sen verikokeen. Tieto potilaasta ei tavoittanut koko tiimi-häkkyrää.
Kotikaupungin akuuttisairaala kotiutti potilaan perjantaina saatteella, että hän voi pyörätuolilla ja rollaattorilla varmaankin asioida mm kaupassa. Potilas itse ei tätä tiennyt vaan hengästyi viiden metrin rollaattori kävelyllä, eikä ollut koskaan käyttänyt pyörätuolia.
Akuuttitiimi A kirjasi ettei potilas tarvitse hoitoa, kotihoidon tiimi B ei saanut tietoa kotiuttamisesta, koska soittoaika umpeutui. Ja potilas jäi yksin kotiin. Vilkkaan perheneuvottelun ja etäopetuksen jälkeen lapset kävivät tekemässä sekä ilta- että aamutoimet. Puolesta-asioijan tehtäväksi jäi enää tehdä reklamaatio Maisan kautta. Myöhemmin selvisi että potilas ei ollut B-tiimin asiakas koska ei ollut sitä pysyvää hoidon tarvetta. Hän siis oli ylimääräinen rasite hyvin toimivassa tiimi organisaatiossa.
Maanantaina soitti rouva, joka pahoitteli että tiedonkulku oli katkennut ja että he olivat fysioterapeutin lausunnon perusteella ajatelleet ettei apua tarvita. Myöhemmin selvisi että rouva oli mielenterveyshoitaja. Puolesta-asijoijan mielensä pahoittaminen ei laantunut, hain avaimen pois B-tiimiltä (he eivät palauta, jollei itse hae), kiitin kaikesta ja toivoin ettemme enää tapaa.
Ja ihan oikeasti: tiimien nimet ovat A-tiimi, A-tiimi, B-tiimi ja B-tiimi.
Kohtasimme vielä terveyskeskuksen A-tiimin (pieni toimenpide) ja B-tiimin (rokotus).
Mutta ei niistä nyt mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti