Potilaan toinen sairaalajakso aktivoi useammankin eri alan lääkärin lausumaan ja arvioimaan. Oltiin taas kotikaupungin toiveikkaiden sairaiden sairaalassa, siellä josta parannutaan. Lopputuloksena oli lähetteitä tutkimuksiin ja elvyttämättäjättämispäätös. Tarkkaan ottaen tohtori on kirjannut ”Lääketieteellisin perustein DNAR-päätös, ei tehohoitoa. Keskusteltu potilaan kanssa kierrolla. Ei ristiriitaa.”
Puolesta-asioijan tehtäväksi jäi löytää googlesta selityksiä lähetteiden salakielelle ja 'älkää elvyttäkö'-päätöksen sisällölle. Terveyskirjastosta haaviin tarttui paitsi tarkennuksia, myös lause joka sai miettimään puolesta-asiointia ja keskustelua.
Kas näin: ”Potilasta tai vaihtoehtoisesti potilaan omaisia on informoitava tästä, ja heitä pitää myös kuulla. Potilaan tai omaisten kanta tulee kirjata sairauskertomukseen.”
Mietin olinko keskustellut muiden kuin sukulaisten (ja googlen) kanssa koko aikana diagnoosista lähtien. Kun diagnoosi saatiin kaksi vuotta sitten, sen mukana tuli kirjanen läheisille. Kirjasessa on yleisiä ohjeita, linkkejä vertaistukiryhmiin ja sairauteen liittyvien yhdistysten kotisivuille.
Ensimmäisen sairaalajakson aikana kysyin potilaan omahoitajalta, onko jotain mitä minun pitäisi tietää. Hän kertoi muutamia asioita, enkä raaskinut kertoa, että juuri ne asiat olin lukenut Maisasta. En oikeastaan tiedä mitä odotin että minulle olisi sanottu tai kerrottu, mutta minä kuuntelin ja hän luki.
Seuravalla kerralla potilas soitti, että nyt tulee lähtö jonnekin. Ehdin tutulle osasto K:lle ja minulta kysyttiin uskonko, että pärjäisimme kotona. Mielestäni se oli mahdotonta. Potilas siirrettiin niine hyvineen kotikaupungin sairaalaan osastolle 5A, joka on erikoistunut palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon vakavissa sairauksissa. Myöhemmin osaston kirjauksista näin potilaan ilmoittaneen että 'rouva päättää kaikesta'.
Osasto 5A:lla tapahtuikin heti aluksi outo juttu: lääkäri halusi puhua kanssani hoitosuunnitelmasta, kotilomasta ja kotona hoitamisen mahdollisuuksista. Käydessäni osastolla koetin aina keskustella hoitajan kanssa edes vähän potilaan tilasta. Pakkokin oli, koska Maisaan ei kirjattu mitään. Tohtori soitti ja kertoi että siirrytään saattohoitoon. Ne olivat kaikki hyviä ja asiallisia keskusteluja. Tuntui että omaiselle kerrotaan ja omaista kuunnellaan.
Potilas selvisikin pitkäaikashoitokuntoon ja moniammatillinen tiimi teki arvion ja päätöksen siirrosta. Puolesta-asioijan kanssa keskustelu meni näin: 'Me ollaan nyt ajateltu että siirretään jatkohoitoon toiseen kaupunkiin, siellä sairaalassa on samat hoidot, miltä se teistä tuntuu'. Äkkiseltään ei tullut muuta mieleen kuin surkeat liikenneyhteydet: kaksi kertaa tunnissa ja viikonloppuna ei ollenkaan. Tai pääseehän sitä lähimaastoon ja hyötyliikuntaa puolitoista kilometriä suuntaansa. Siitä se sitten meni kotikaupungin sääntöjen mukaan.
Seitsemän kuukauden perusteella omaisen kanssa keskustelu on pääsääntöisesti vaihtoehtoinen, eli jos potilaalle on kerrottu tai potilaalta on kysytty, ei omaisen kanssa tarvitse keskustella. Sillä ei ole väliä osaako potilas välittää keskustelun sisällön kaikkine jargoneineen, muistaako edes keskustelua tai onko ymmärtänyt.
terveisin Puolesta-asioija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti